3. helmikuuta
Lumipyryiset päivät olivat puhaltaneet polut pois järven jäältä, mutta Haukanniemessä oli hyvä kulkea. Edellisen yön sumun jäljiltä puut olivat paksussa kuurassa, ja kaikkialla oli häikäisevän kaunista. Kohtasin ison ja pienen koiraystävän, jotka tulivat ilolla kohti ja työnsivät nenän suoraan lapaseen. Kuuntelin koivujen rungoissa heräilevää kevättä. Pellon laidassa täti sanoi taikasanat: ”Ihan kuin se vähän jo lämmittäisi.”
Ostin viime vuoden lopulla kasan ohuita sinisiä muistikirjoja, suunnilleen kymppikuvan kokoisia, tietämättä mihin niitä käyttäisin. Ne odottelivat vähän aikaa kirjahyllyssä ideaa, joka sitten tulikin, niin kuin ideat aina lopulta tulevat.
Idea oli seuraava: Ottaisin valokuvan hyvästä hetkestä, jonka halusin muistaa, ja kirjoittaisin muistikirjaan, miltä hetki tuntui. Tekisin tämän joka päivä.
En lyönyt lukkoon, kuinka kauan jatkaisin. Jatkoin koko vuoden.
Oikeammin: tähän mennessä olen jatkanut yksitoista kuukautta, ja jäljellä ovat viimeiset 31 päivää. Se, että takana on jo leijonanosa vuodesta, tuntuu yhtä aikaa hämmästyttävältä ja siltä, että voisin ohittaa koko jutun olankohautuksella. Tämä ei ole ollut missään vaiheessa oikeasti vaikeaa. Toisaalta olisin voinut myös lopettaa jo kevättalvella, eikä mitään olisi tapahtunut.
Tällä ei ole suurta merkitystä. Ja toisaalta on.
Minkä takia?
Vuosi sitten tähän aikaan minua ahdisti päivien putki. Koko ajan oli muka ilta ja taas keskiviikko, ja kaikesta jäi vain hatara muistijälki. Toivoin, että seuraavan vuoden lopussa osaisin sanoa muutakin kuin että nopeastihan se taas meni.
Ajatuksen kuva päivässä -projektista antoi Laura Pashbyn kirja Little Stories of Your Life, jossa on paljon erilaisia tapoja arjen taltioimiseen. Kuvista tuli minulle aikakone, jolla pääsen halutessani takaisin mihin tahansa vuoden päivistä – helmikuun pakkasiin, juhannusaattoon, päiväuniin jotka otin syyskuussa.
Vuosi lähestyy loppuaan, ja nopeastihan se taas meni, mutta tällä kertaa muistan jotain jokaisesta päivästä.
Toistan: muistan jotain jokaisesta päivästä.
[Find] a story to tell, however small, on a normal day. Sometimes this can be a real struggle on a rainy Wednesday in winter, when you feel that there’s nothing interesting taking place in your life, but the days that seem the least noteworthy still have tiny tales waiting to be told and the rewards are greatest when you find some hidden magic. —
It’s time to begin paying attention.
Laura Pashby
Mitä siis käytännössä tein?
Otin joka päivä kuvan joko kameralla tai puhelimella. En halunnut tehdä välineestä kynnyskysymystä. Valtaosa kuvista on kuvattu kameralla kotioloissa, mutta paljon on myös kuvia metsälenkeiltä tai muista tilanteista, joissa taskusta löytyi vain puhelin.
Muokkasin kuvat kevyesti ja teetin ne paperikuviksi. Halusin, että projektista jäisi käsin kosketeltava tulos, oli kuva kuinka arkisesta tilanteesta tahansa.
Kirjoitin jokaisesta kuvasta muutaman rivin. Kuhunkin pieneen vihkoon mahtui melko tarkkaan kolme kuukautta, kun joka päivästä kirjoitti puoli sivua. Useimmiten kirjoitin samana iltana, toisinaan muutaman päivän samalla kertaa. Teksteihin sain taltioitua senkin, mikä jäi kuvan ulkopuolelle, välittyi muiden aistien kautta tai tapahtui vain mielessäni.
Ihan oikeastiko en kertaakaan fuskannut?
Joinakin iltoina tajusin, etten ollut löytänyt päivästä mitään kuvaamisen arvoista. Tuolloin saatoin hengittää muutaman kerran syvään ja keskittyä siihen, mitä juuri tein, tai luoda itselleni mukavan hetken vaikkapa teekupin ja kirjan äärellä. Sain kuvan ja siinä sivussa myös oikeasti rauhoituin muutamaksi minuutiksi. Win-win, siis.
Muutaman kuvan lavastin seuraavana päivänä. Muutaman kerran piti valita kuva, joka vain epäsuorasti muistutti kohteestaan, ja avata yhteyttä tarkemmin tekstissä.
Toisinaan puhelimen kuvavirrasta löytyi päivän aikana otettu kuva hetkestä, joka oli jäänyt ihan huomaamatta vahvasti mieleen. Käytin niitäkin.
Oliko hankalaa?
Tammikuussa päivät ja hetket olivat irrallisia, kun vuotta oli kulunut hahmotettavan pituinen pätkä. Pystyin ajattelemaan, että eletään vuoden kahdettakymmenettäkuudetta päivää ja tässä on se hetki, jonka tänään taltioin. Kun arki iski ja keskittyminen alkoi aaltoilla niin kuin se arjessa tekee, kuvaaminen vaikeutui, muttei missään vaiheessa käynyt ylivoimaiseksi.
Hankalinta oli, kun pimeänä vuodenaikana päivä tuntui loppuvan kesken. Auringonlaskun jälkeen aloin usein vain odotella nukkumaanmenoa. Silloin jouduin välillä vähän potkaisemaan itseäni ja lempeästi kehottamaan vilkaisemaan kelloa maiseman sijaan.
Täytyy myös muistuttaa, että olen kotona työskentelevä yrittäjä, joka pitää huolta pääasiassa itsestään. Minulla on harvinaisen hyvät mahdollisuudet etsiä kivoja hetkiä päivittäin. Arkea voi kuitenkin taltioida monella tapaa ja täysin omilla säännöillä (joista saa myös poiketa!), joten you do you.
Mitä opin vuoden aikana?
Opin pudottautumaan hetkeen. Vahvimmat muistijäljet syntyivät aistihavainnoista, joten opin nopeasti, että avain on jättää kaikki muu ja keskittyä siihen, mitä näen, kuulen, maistan, haistan ja tunnen.
On aika hyödyllinen taito pystyä olemaan paikallaan analysoimatta kaiken aikaa ympäristöään tai päässä liikkuvia asioita, ja sitä olen harjoitellut tänä vuonna ahkerasti. Kun elelee sillä tavoin vähän useammin, muistoja syntyy ilman valokuvaakin.
Opin jotain myös tarinankerronnasta ja keskeltä aloittamisesta. Kun sanoille on rajallisesti tilaa, on paras mennä suoraan asiaan. En ryhtynyt tekemään sanataidetta, mutta sitä syntyi silloin, kun tarkensin toimintaan tai aisteihin enkä jaaritellut asioista, jotka johtivat kuhunkin hetkeen.
Entä mitä nyt sitten?
Seuraavaksi etsin kuvilleni ja sanoilleni säilytyspaikan, josta saan ne helposti selailtavaksi. Ensi vuonna keksin toisen tavan tallentaa hetkiä silloin kun siltä tuntuu – ehkä hankin kolmen vuoden päiväkirjan tai teen silloin tällöin sekunti päivässä -videoita. Tämä projekti saa jäädä vuoden pituiseksi.
Osallistun tuttuun tapaan Susannah Conwayn December Reflections -kuvahaasteeseen, mutta tällä kertaa jaan uusien kuvien sijaan hetkiä kuluneelta vuodelta. Lisää kuvia löydät siis joulukuun aikana Instagramista @niinlotantapaista.
Niin Lotan tapaista 